Rooman Pantheon on yksi tunnetuimpia varhaisimpia betonirakenteita. Siinä vanhaa tekniikkaa oli kreikkalaisilta peritty kivirakentamisen taito ja uutta tekniikkaa betonirakentamistapa. Roomalaisessa betonissa käytettiin sideaineena potsolaania, silikaa sisältävää vulkaanista tuhkaa.

Uudelleen betonia ryhdyttiin käyttämään 1800-luvulla Portland-sementin keksimisen jälkeen ja käyttö levisi nopeasti 1900-luvulla. Suomessa vanhimpia käyttökohteita ovat taidokkaasti valetut portaikot, jotka ovat edelleenkin käytössä lähes kaikissa vuosisadan vaihteen kivitaloissa. Erikoinen käyttökohde ovat Ateneumin julkisivun betoniveistokset vuodelta 1866.

Raudoituksia alettiin kokeilla betonissa 1800-luvun puolivälissä. Tieto betonin käytöstä rungon rakentamiseen levisi maailmanlaajuisesti Pariisin maailmannäyttelyssä vuonna 1900. Helsinkiin nousi nopeasti aikansa uutta betoniarkkitehtuuria ja -tekniikkaa edustavia julkisia rakennuksia, mm. rautatieasema, eduskuntatalo, Stockmann ja Taidehalli.
Vuosisadan alkupuolen teollistuminen ja kaupungistuminen edellyttivät Suomessa  rakentamista, joka toteutettiin nuoren betonitekniikan avulla. Betoni otettiin käyttöön kaikilla rakentamisen osa-alueilla. Esimerkki arvostetusta betonirunkorakentamisesta on 1930-luvun Töölö taloineen ja stadioneineen. Arkkitehtonisesti betonin muovailtavuus tarjosi uusia mahdollisuuksia, joita esimerkiksi Alvar Aalto hyödynsi funktionalistisissa töissään 1930-luvulta lähtien.

Betoni valtasi alaa myös tie- ja liikennejärjestelyiden, vesi- ja viemäröintijärjestelmien sekä teollisuuden ja tuotannon rakentamisen yhteydessä. Merkittäviä kohteita olivat mm. Enso-Gutzeitin Kaukopään tehtaat ja Imatrankosken valjastus. Muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta kaupunkien ja kuntien viemäriputkistot sekä noin 400 vesitornia on rakennettu betonista.

Betoniteollisuutta alettiin kehittää elementtiteknologian avulla 1950-luvulla. Ensimmäiset julkisivuelementit kiinnitettiin Viljo Revellin suunnittelemaan Palace-taloon. Tunnetuimpia varhaisia elementtirakennuksia on arkkitehti Aarne Ervin suunnittelema Helsingin Yliopiston Porthania.

Kolmekymmenluvun aate ja henki heijastuivat rakennusten esteettisissä ratkaisuissa. Betoni soveltui ihannoidun teollisen rakentamisen materiaaliksi heijastaen samalla ajan henkeä ja aatetta pohtia työläisten asuinoloja. Suomessa suuntausta modernimpaan ja rationalistisempaan suuntaan kehitti 1950-luvulla juuri Alvar Aalto, jonka suunnitteli mm. betonista rakennettuja tyyppitaloja. Esimerkkejä varhaisesta betonirakentamisesta ovat arkkitehti Silvennoisen suunnittelema Pihlajamäen asuinalue ja arkkitehtien Viljo Revellin ja Aarne Ervin suunnittelema Tapiola.

Rakennusteollisuus kykeni vastaamaan ajan haasteisiin. Urakoitsijat toivat betonirakentamiseen suur- ja pöytämuottitekniikan sekä kenttävalimot, joissa ensimmäiset sandwich- julkisivuelementit valmistettiin. Aluerakentamissopimusten turvin tuotantoa ryhdyttiin edelleen teollistamaan.

Vuonna 1970 julkaistiin betonielementtijärjestelmä BES, joka vakioi betonielementtityypit ja liitosdetaljit siten, että urakoitsijat voivat hankkia valmisosia useilta toimittajilta samaan rakennukseen. Valittu runkojärjestelmä, so. kantavien seinien ja pitkien esijännitettyjen välipohjalaattojen käyttö, antoi lähes vapaat vaihtelumahdollisuudet asuntojen pohjaratkaisujen suunnittelulle.

Kahdeksankymmentäluvun alkuun tultaessa rakennetun miljöön laatuun alettiin kiinnittää enemmän huomiota. Betonirakenteita ja -pintoja lähdettiin edelleen kehittämään. Kehitystyö näkyy tämän päivän monimuotoisena ja laadukkaana betonirakentamisena. Viime vuosina betoni on lisännyt markkinaosuuttaan pientalorakentamisessa. Uutta teknologiaa edustavat mm. itsetiivistyvä betoni, korkealujuusbetonit, kuitubetonit, väribetonit ja erilaiset harkkorakenteet.